Heinäkuu reissaamista

Muutto, tai oikeastaan tavaroiden varastoiminen, on nyt ohi.

Pakkaaminen toi valtavasti asioita ja ihmisiä mieleen. Pari yötä nähnyt unia joskus itselleni paljon merkinneistä ihmisistä, joihin nykyään tulee pidettyä vain harvoin yhteyttä. Oli hauskaa lukea 15 vuotta vanhoja kirjeitä. Ja mielenkiintoista lukea viitisen vuotta vanhoja kirjeitä, ajalta jolloin oppi vähän liiankin paljon asioita elämästä.

Juuri tänään tuntuu, että elämä on juuri hyvää näin. Kivaa =)

Muutoksia

Elämässä on tapahtunut paljon isoja asioita. Hetkittäin voimat meinaa loppua. Onneksi ympärillä on ollut hirmu monta ihmistä, tuntemattomatkin ovat auttaneet. Ehkä totean talvella näidenkin haasteiden vain kasvattaneen.

Kahden viikon päästä olen jo muuttanut Ruskeasuolta pois. Tuntuu haikealle lähteä, alueena tämä oli ihana. Mutta toisaalta Herttoniemenrannassa on sitten sauna, joka toivottavasti tekee siellä asumisesta ihanaa. Vietän vielä kuukauden asunnottomana ennen kuin pääsen muuttamaan uuteen kotiini. Aioin reissata paljon ja nähdä itselleni tärkeitä paikkoja.

Tulevaisuus on täysin avoinna, en ollenkaan tiedä mihin joudun ja pääsen. Mutta niin kuin äiti viisaasti sanoi, on nyt tullut niin paljon suuria asioita, etten voi keskittyä kuin yhteen kerrallaan.

Asiat järjestyvät kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Möksälle

Vihdoinkin pääsen mökille. Siellä ei tarvitse miettiä yhtään mitään. Saa olla yksin ja irti kaikesta mahdollisesta mikä Helsingissä rasittaa mieltä.

Postilaatikko pitää viedä paikalleen viikonlopun aikana. Alkuviikosta sinne pitäisi tulla ainakin Peliarkusta Boggle. Toivottavasti sinne ilmestyy jotain muutakin. (vink! Tervajärventie 2, 47710 Jaala)

Palailen takaisin sitten kun siltä tuntuu, viimeistään elokuussa =)

Pois Raisiontieltä

Tein vihdoin päätöksen, että luovun nykyisestä asunnostani (tai siis vuokraisännän asunnosta) ja muutan. Kun vain tietäisi minne muuttaa... Haluaisin yli 27 neliöisen, keittokomerollisen, hyvällä paikalla olevan (=hyvät kulkuyhteydet ja rauhallinen alue), hissillisen, parvekkeellisen, edullisen, kylpyammeellisen, hyväkuntoisen ja kännykän kuuluvuusalueen piirissä sijaitsevan (täällä Ruskeasuolla DNA ei tahdo kuulua) kodin. Kriteerit ovat tärkeysjärjestyksessä. Jotenkin tuollaista kotia ei oikein vain tahdo löytyä.

Tämä olisi melko lähellä kriteereitäni, mutta seinän maalin sävy on aavistuksen väärä ;)

Toivottavasti koti löytyy. Ei vain pelkkä asunto.

En haluaisi.

Ajatukset ovat sekavia kun ei nuku kunnolla.

Löysin webistä äsken liian monen vanhan tutun kuvia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun olin 15. Narniasta.

Päässä on vekki.

Nukun

Nukahdin eilen joskus viiden jälkeen ja nukuin aamuun asti. Silti tekisi mieli palata sänkyyn ja sulkea silmät.

Kolme viikkoa vielä, sitten alkaa loma.

"Sitten kun"- elämää, johon en itsekään usko.

Allergiaa

Ihan möhmä olo kun poskea särkee kaiken aikaa ja hengittäminen on tuhisemista. Katupöly on kai ärsyttänyt posken polyyppia sen verran että poskea jomottaa. Apteekkiin upposi tänään kiitettävästi rahaa ja puolet lääkkeistä jäi vielä ostamatta. En uskalla edes kuvitella mitkä lääkekuluni ovat kun olen vanha.

Toivottavasti mänty ei tänä vuonna aiheuta ihmeempää allergiaa. Ei sen kyllä wepin mukaan kuuluisi allergisoida ollenkaan, mutta kroppani ei vain tiedä sitä.

Yöllä torkkumista

Kuukausi sitten vain nukuin, nukuin ja nukuin. Nyt en sitten osaakaan nukkua enää ollenkaan. Nukkuminen on pelkkää torkkumista, havahdun hereille vähän väliä. Viime yönä hermostuin totaalisesti herätessäni ennen neljää ja M vain kuorsaa ja ei tunnu havahtuvan edes siihen kun kömmin viereen. Toissa-aamuna olin ennen kuutta kypsänä torkkumiseen ja lähdössä uimaan. Onneksi M ei päästänyt koska Mäkelänrinne aukesi vasta ysiltä. Toisaalta kyllä hyvä olla aikaisin hereillä, päiviin mahtuu silloin paljon enemmän sisältöä.

Odotan puhelua.

Opiskeluajat

Törmäsin aamulla keskuspuistossa Jimiin, HDO:n aikaiseen kaveriini. Hämmentävän mukavaa oli nähdä.

Kuusi vuotta sitten olin aloittanut innokkaana opiskelun ja kevät tuntui ensimmäistä kertaa elämässä hyvälle. Tuntui, että oli oppinut ihan valtavasti itsestään ja opiskelu oli juuri sitä mitä halusi. Jimin ja Jennin kanssa oli hauskaa iltapäivisin kun ei oikein enää jaksanut keskittyä opiskeluun. Vaikka moni asia oli silloinkin pielessä, jotenkin jaksoi todella uskoa tulevaisuuteen.

Siitä ajasta on ikuisuus.

Vaikeaa kuvitella itseään enää opiskelijaksi. Ainakaan osaksi opiskelijaporukkaa. Sitä on jo liian aikuinen. Kamalaa olla näin aikuinen.

Surkeutta

Eilinen oli huono päivä. Itkeskelin ja pelasin Värivalloitusta (niin, en edes Zookeeperiä!) vain koko päivän. Ja ajattelin kaikkea muuta kuin järkeviä ja loogisia ajatuksia.

Olin kai vaan sairastamisesta niin tolkuttoman väsynyt fyysisesti ja toisaalta pää oli väsynyt ihmisten kanssa olemisesta. Tuli sitten se pääsiäisen aikainen kurja olo nyt kerralla ulos.

Illalla nukahdin kuunnellen Sanovat sitä rakkaudeksi-levyä, Kotron lukemana. Ihmisen ääneen on ihanaa nukahtaa. Mökillä kipeänä ollessa M luki illalla Akkaria ääneen ja se oli kyllä ihan parasta siinä olotilassa. Ihmisen ääni rauhoittaa.

Tämä päivä tuntuu ainakin näin aamusta paljon paremmalle kuin eilinen. Taidan jopa jaksaa kävellä keskustaan. Toivottavasti aurinko paistaisi vielä hetken.

Herneet

Oi voi voi mun pientä prinsessaa
Kun on pari hernettä patjan alla
-Egotrippi: Koivuniemen herra

Himskatin isoilta ja elämää häiritseviltä ne herneet kuitenkin tuntuvat.

Hyvä päivä

Hyvä ja energinen päivä - tällaisia ei ihan hetkeen ole ollut. Sain siivottua jääkaapin, vaatekaapin, järjestettyä papereita, pestyä pyykkiä, lattiat ja ikkunat, pyyhittyä pölyt sekä tehtyä ruokaa. Olen ollut hypertehokas. 1½ kuukautta tähän pitikin sitten kerätä voimia.

Oikeasti mukavaa kun on jaksanut tehdä kunnolla jotain. Enkä siltikään ole tolkuttoman väsynyt. Jaksoin lähteä vielä Kaivariin kävelemäänkin ja kahville M:n kanssa. Puhelimessa olin kuulemma kuin pieni lapsi kun olin niin innoissani siivoamisesta ja hyvästä ilmasta ja ...kaikesta. Tänään jaksan mitä vain.

Nyt saan nauttia viinistä ja käpertyä kainaloon telkkaa katsomaan.

Tällaisia päiviä lisää kiitos.

Miksi teen yhtään mitään?

NP:n työleiriviikonloppu. Huomaan, etten oikeastaan tiedä enää mitään partiosta (sinänsä se ei ole kovin ihme, koska aktiivipartioinnista tulee kohta kymmenen vuotta), enkä myöskään ole nörttiguru. En oikein osaa tarttua mihinkään, irkkaan ja oikoluen PartioWikiä.

Miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi ylipäätään teen yhtään mitään. Miksi toimia missään yhdistyksessä, harrastuksessa, ylipäätään missään? Jotenkin juttuja on mukava suunnitella, mutta tuskastus iskee kun niitä pitäisi toteuttaa. Nautinko ihan oikeasti niiden toteuttamisesta? Miksi ihmeessä vuosi toisensa jälkeen teen asioita joista en noin periaatteessa nauti?

Siksi kai että kuitenkin tykkään tästä että porukka istuu hiljaa koneidensa ääressä samassa huoneessa ja kommunikoi irkin kautta, naurahtaa välillä ääneen ja saa oikeasti jotain aikaan.

Seksikkyydestä

Ajatukset lähtivät liikkeelle rengasmainoksesta, jossa puhui Maria Guzenina (en tiedä, näkyikö myös kuvassa, koska Zookeeper vei huomioni). Guzeninalla on seksikäs ääni. Osaan siis kuitenkin määritellä seksikkyyttä jotenkin.

Muistan, kuinka hämmennyin Villen kysyessä Ridiksellä puutalon pihalla, mikä mun mielestäni on seksikästä. En osannut määritellä seksikkyyttä silloin, enkä osaa oikein edelleenkään.

Mutta parransänki, se on seksikästä.

Väsymys

Tuntuu pahalle sanoa etten jaksa kertoa ja keskustella. En vain yhtään jaksa nyt miettiä miksi en kestä toisen tiettyjä piirteitä ja mitä ja miten ja miksi ja milloin. Haluaisin nyt vain olla hetken ja tuntea niin kuin tunnen.

Tällaisissa tilanteissa olisi helpompaa kun ei olisi ketään jota loukata.

Uni

Näin unta, että korvani vieressä oli kasvain.

En ole aikoihin nähnyt kasvain-/syöpä-unia. En tiedä mistä nuo taas tulivat mieleen...ehkä siitä kun kävin katsomassa Syöpä-tuotteiden sivuja pitkästä aikaa. Kaksi vuotta patin poistosta. Joskus edelleen mietityttää, myös unissa.

Rauhallinen aamu

Niin mukavaa kuin onkin aamuisin költsiä vieressä mahdollisimman pitkään ja sitten lähteä kiireellä, on tällaisetkin aamut välillä mukavia.

Heräsin aikaisin omasta kodista, omasta sängystä. Suihku, pannaria ja hyvää teetä, ulos tuijottelemista. Vastapäisen talon remontoitavassa kämpässä on jo joku hommissa vaikka kello ei ole edes seitsemää. Ikkunasta vetää mutta toisaalta patteri hohkaa kuumaa ilmaa.

Olisipa jo kevät, pääsisi taas aamuisin lenkille.

Tällaiset aamut saa epäilemään, haluaako todella muuttaa. Tykkään olla yksin(kin).

Kaipaaja

Tajusin eilen nauttivani kaipaamisesta. Olin miettinyt tuota ennenkin mutta eilen se tuli hyvin selväksi.

Olin koko viikonlopun (joka oli väärinä päivinä) mökillä ollessani kaivannut. Ikävöinyt ja halunnut viereen. Miettinyt mistä haluaisin kertoa ja mitä haluaisin tehdä. Ja sitten kun eilen lopulta pääsin viereen, osasin vain kiukutella, äksyillä ja halusin olla yksin.

Nautin siitä että voin kuvitella asioita, voin niissä itse määrätä tapahtumien ja keskusteluiden kulun. Todellisuudessa en voi määrätä kaikesta ja hallita kaikkea, enkä aina pidä siitä. Todellisuuden kanssa eläminen käy vain hankalammaksi mitä enemmän on ehtinyt kehittämään oletuksia ja toiveita.

Joku kallonkutistaja (tai minä?) voisi analysoida, että tämä kaikki johtuu siitä, että olen jo pienenä oppinut olemaan ihmisistä erossa. Isä matkusti paljon silloin kun vielä asuttiin kaikki Korkomäessä. Eron jälkeen totuin hyvästelemään ja kaipaamaan. Riihimäelle muutettuani tärkeät ihmiset (ja paikat) oli taas kaukana. Kyröskoskestakin tuli paikkana mielessäni maailman paras paikka jonne halusin kaiken aikaa takaisin. Ja sitten kun oli mahdollisuus palata, en enää halunnutkaan. Olen seurustellut kaukana asuvien kanssa ja lähes kaikki ystäväni asuvat kaukana.

Nyt olisi kai opittava pitämään tässä hetkessä yhdessä olemisesta enemmän kuin erossa kaipaamisesta.

Sitä saa mitä tilaa

En tarkoittanut aivan tätä kun toivoin jotain selkeyttävää tapahtuvan. Nyt olisi hirmu selkeä toinen vaihtoehto. Muuttaminen vaikuttaa jopa järkevälle vaihtoehdolle. Mutten ole ollenkaan varma tuntuuko se hyvälle vaihtoehdolle.

Itseäni en kuitenkaan pääsisi pakoon.

Nii'in

En halua olla kenenkään suru, omani vain.
- surullisia elämiä

Viikoloppu yksin

Viikonloppu on ollut hankala. Oikeastaan koko loppuviikko on ollut hankala ja vakava. Olen sanonut monille ihmisisille asioita, joita on tuntunut kurjalle sanoa. Silti on tuntunut oikealle sanoa, liian kauan antanut ihmisille vääriä mielikuvia.

Nykyinen tilanne on kaikkea muuta kuin hyvä, muttei kuitenkaan tarpeeksi huono jotta jaksaisin lähteä muuttamaan sitä. Odotan vain että jotain tapahtuu, jotain joka ei pakottaisi edes harkitsemaan vaan antaisi ratkaisun suoraan.

Heräsin aikaisin

Ensimmäinen asia minkä toinen unisena silmänsä aukaistessaan tekee, on hymy. Tuntuu hyvälle. Siksi en käsitä miksi haluan pois.

Ristiriitaisia ajatuksia

Hetkittäin tuntuu epätodelliselle että minä elän tätä elämääni. En ikinä kuvitellut eläväni näin. En tosin ole aivan varma millaista elämää sitten kuvittelin eläväni. Tai kuvittelen eläväni.

Pää täynnä ristiriitaisuuksia. Pitäisi tehdä valintoja, mutta se vaatisi pohtimista ja pysähtymistä, eivätkä ajatukseni suostu siihen. Tekoni, haluni ja ajatukseni ovat kaikki tehneet omat suunnitelmansa, osa montakin. En pääse itseäni tyydyttävään ratkaisuun. Ja vielä kun pitäisi ottaa muitakin ihmisiä huomioon.

Rentoututtava päivä

Rentouttavin päivä aikoihin! Tämän päivän tavoitteena oli vain ja ainoastaan katsoa 24-maraton. Olen kuitenkin syönyt aamupalan sängyssä, aamupalajälkkäriksi punaviinipäärynöitä ja jätskiä (vihdoin päärynät onnistuivat ilman tuskastumista), mozzarellatomaatteja, paljon költsimistä, karaa ja suklaata, viiniä sänkyyn tarjoiltuna ja uuniperunoita. Aivan loistava päivä. Jaksan taas ehkä hieman paremmin ilman hysteerisiä nauru- ja itkukohtauksiakin =)

Väsynyt.

Pitäisi olla itsekäs. Muu tuntuu teeskentelylle.

Suuttuminen

Ei ole helppoa hillitä itseään ja pitää ääni rauhallisena. Vihaisena en korota ääntäni, mutta alan kylläkin käyttämään kirjakieltä. Sydän takoo (vaikka toisaalta se tuntuu pysähtyvän) ja tiedän kasvojeni olevan kirkkaan punaiset.

Pitää osata hillitä itseään. Mutta kun vain sitten osaisi joskus purkaa järkevällä tavalla sen agression joka on syntynyt ja jonka on vaimentanut. Tähän Iida varmaankin toteaisi, että kuvittelen olevani paljon kiltimpi ja rauhallisempi mitä todellisuudessa olen. (Ja ärsyynnyn siitä vaikka tiedänkin sen olevan totta.)

Ajattelin kirjoittaa että näytän kyllä vihani, mutta en ole sittenkään varma teenkö niin. Itken, olen marttyyri, puhun kirjakieltä, katse on...kova. Mutta en huuda, osoita menettäneeni malttini. Muistan kuinka viidennellä luokalla suutuin ja huusin koko luokalle. Pelästyin silloin itsekin itseäni. Muut pelästyivät myös, en koskaan ollut osoittanut suuttumustani. Oli se kai hämmentävääkin. En pitänyt reaktiostani, mutta toisaalta se kyllä toimi. Ei tarvinnut olla vihainen seuraavina vuosina niille ihmisille jotka olivat saaneet suuttumaan.

Yritän miettiä olenko muuten huutanut. Äidille ja Anulle varmaankin joskus, olettaisin. En pysty muistamaan olenko muille, kertokaa jos olen.

Tänään aion tehdä jotain mukavaa ja olla huutamatta.

Addressi väkivallattomien lastenohjelmien puolesta

Tohtori Sykerö, Alfred J. Kwak, Olipa Kerran Elämä, Olipa Kerran Ihminen, Halinallet, Rölli, Tao Tao, Nalle Luppakorva, Kaukametsän Pakolaiset ja Lolo ja Pepe. Nuo vievät voiton.

http://www.lastenasialla.net/index.htm

Vaikutusvaltaa

Kaikki puhuttu tuntui niin kaukaiselle, oli enää vaikea muistaa mitä oli tapahtunut ja mitä oli ajatellut. Nyt en osaa keskittyä siihen, mitä tapahtuu tällä hetkellä ja mitä ajattelen nyt. Sen kuitenkin pitäisi olla itsestään selvää.

Kotihirviöt taas vauhdissa

Tri Pyykin (joka piilottelee alusvaatteita lakanan poimuihin ja syö aina vain toisen samanlaisista sukista) serkku on iskenyt tällä kertaa kaukosäätimiini. Jo keväällä katosi videoiden kaukosäädin (ajastaminen ei sittemmin ole onnistunut) ja nyt muutamia viikkoja on kadoksissa ollut stereoiden kake.

Aloin jo olemaan vakuuttunut siitä, että joku on vienyt videoiden kaken koska minähän en hukkaa tavaroita. Sitten hävisi toinenkin kaukosäädin. Mutta nyt viime viikkoina vain M on käynyt täällä (jos itseasiassa sekään) ja sillä on kaukosäätimiä kotonaan jo muutenkin liikaa, joten se ei ole kovinkaan potenttiaalinen varas.

Ainoaksi selitykseksi jää siis uusi kotihirviörotu.

Lukekaahan Stanislav Marijanovicin Kotihirviöiden perheoppaat, niin löydätte selityksen monille asioille.

Äiti

Onneksi on äiti. Rauhoittamassa, realisoimassa, olemassa järkevä, ehdottamassa, uskomassa ihmissuhteisiini enemmän kuin itsekään uskon, nauramassa, olemassa hiljaa, suunnittelemassa luokseni tulemista, keksimässä ratkaisuja vaikkei niitä olisi olemassakaan, tuntemassa mitä olen ja tykkäämässä. Onneksi.

Arpi joka on pienentynyt pääni sisällä

Heidi Haltun teksti sai pitkästä aikaa miettimään omaa kasvaimen poistoa ja posken arpea. Lueskelin The Kirjan tekstejäni keväältä 2004.

Taisin kriiseillä vasta sen jälkeen kun kasvain oli poistettu. Ensimmäisen kerran ehkä silloin kun teipin sai lopullisesti ottaa poskesta pois. Kun tikkien poiston jälkeen nähty lähes sileä poski ei enää ollutkaan sileä vaan poskessa oli arpi ja kuoppa - ja patti. Vasemmassa poskessani oli irvistyskuopan lisäksi arpi joka pisti silmään enemmän kuin myönsin muille.

Toinen kriiseilyni oli hermotuksen normalisoitumisesta. Poski sähkötti juostessa vielä puolen vuoden jälkeenkin. Sinänsä pieni vaiva, mutta yllättävän häiritsevä kuitenkin. Pieni hively oli kaikkein pahin. Se ei sattunut, mutta tuntui ehkä epämiellyttävälle. Pieni sähköisku ei satu muttei kukaan silti halua saada niitä. Edelleen tietyssä kulmassa tuleva painallus sähköttää ikävästi ja huomaan vaistomaisesti varovani poskeani.

Vasta kolmas kriiseilyni koski pelkoa vakavasti sairastumisesta. Kontrollit tuntuivat ikäville, ne saivat ajatukset liikkeelle. Ja kun patteja löytyi uusia, pelkäsin ensimmäistä kertaa todella. Millaista elämä olisi jos nyt löydettäisiinkin jotain vakavampaa? Seuraava kontrolli on kai joskus ensi kesänä, enää en usko pelkääväni. Uskon itse huomaavani muutokset poskessa, omat vaistoni ovat toimineet edellisissä kontrolleissa, uskon toimivan jatkossakin.

Toisaalta hyvä, että elämä aina hetkittäin muistuttelee itsestään.